Nyt kun

Luin Monna treenaa-blogista hyvän postauksen onnellisuuden tavoittelusta  ja siitä,onko se jo mennyt liian pitkälle. Monnan kirjoitus pisti omatkin ajatukseni laukkaamaan,koska unelmat ovat olleet monesti mielessä sairasloman aikana.

Tuntuu nykyään olevan vähän trendi haaveilla suuria ja jahdata koko ajan unelmiaan. Aina vain tavoitella enemmän ja enemmän. Tavallaan se on kunnioitettavaa. Tottakai,jos olet johonkin tyytymätön,on hyvä pyrkiä muuttamaan asiantila ja tehdä muutoksia,että olisi onnellisempi. Mutta.. välillä pieni ääni sisälläni miettii somessa seikkaillessaan,että häviääkö siihen unelmien jahtaamiseen lopulta täysin. Näkeekö ikinä niitä saavutettuja asioita,kun aina on kiire uuteen unelmaan? Onko elämäänsä ikinä tyytyväinen? Ja tarvitseeko ihminen oikeasti jatkuvaa muutosta ja aina vain enemmän ja enemmän?

Näkeekö koskaan mitä on saavuttanut?

Kun jahtaa jatkuvasti unelmiaan,onko silloin oikeasti onnellinen?

Uskon,että joskus ja jotkut varmasti ovat. Mutta välillä joidenkin kohdalla oikeasti mietin,että ei ehkä sittenkään.. Unelmien pitää tulla oikeasti syystä ja omasta sisäisestä tarpeesta tehdä asialle jotain. Ja jotkut asiat,unelmat,ovat oikeasti vain unelmia,joista on kiva päivähaaveilla,mutta joiden oikeasti ei tarvitse ehkä ikinä toteutua. Ja mitä sitten, kun sen unelman saavuttaa? Onko siinä hetkessä oikeasti onnellinen,vai lähteekö tavoittelemaan heti vain uutta unelmaa,kun huomaa,että olo saattaakin olla edelleen tyhjä?

Ei mulla ole näihin kysymyksiin mitään yhteenvetävää johtopäätöstä tai vastauksia. Kehoitan vain hetkeksi pysähtymään. Tuntuuko,että sun pitäisi unelmoida jostain koska kaikki muutkin? Ja ettet keksi mitään? No,älä ihmeessä ala keksimäänkään. Silloinhan saattaa olla jo niin,että elämässäsi onkin kaikki jo hyvin ja elätkin sitä unelmaasi jo. Ei meistä kaikkien tarvi myydä omaisuuttaan ja muuttaa itseään ikuiseksi reppureissaajaksi. Tai vaihtaa ammattiaan,jos on jo varsin tyytyväinen työhönsä. Ei se ole väärin olla unelmoimatta suurista muutoksista. Se on aivan hyvä ja mun mielestäni tavoiteltavakin asia tykätä siitä elämästään siinä ja nyt.

Itse huomaan,että liikaa unelmoidessani elän herkästi "sit kun"-elämää. "sit kun mulla on vakiduuni,sit kun mä painan 62 kiloa,sit kun sit kun.." Sit kun mitä,olen onnellinen? Mitä jos keskittyisin kuitenkin olemaan onnellinen ihan vaan "nyt kun". "Nyt kun mun elämässä oikeastaan onkin jo kaikki ihan ok".

Unelmoinnissa ei ole mitään väärää. Unelmoidessaan keskittyy omiin haaveisiinsa ja tarpeisiinsa ja havahtuu asioihin,jotka eivät ole kohdallaan. Hyväähän sellainen aikalisä tekee. Haaveilen itsekin monesta asiasta. Haluaisin päästä avaruuteen(ei niin toteutu,mutta unelmoin silti),haluaisin ostaa olohuoneeseen takan(joskus vielä),haluaisin allekirjoittaa vakituisen työsopimuksen(kyllä se päivä joskus tulee),haluaisin ostaa uudet New Balancen lenkkarit ja pystyä juoksemaan taas kympin tuntiin. Unelmointi on hyvä asia ja pehmentää päiviä ja tiukkoja hetkiä. Ja parhaimmillaan havahduttaa tavoittelemaan muutosta,jos joku asia on oikeasti pielessä elämässäsi. Mutta sitä mä vain täältä huhuilen,että pidä huoli,ettet unohdu unelmiin ja huomaa olevasi koko ajan tyytymätön,koska odottelet niitä "sit kun"-hetkiä..Jospa se onni olisikin jo täällä ja nyt.

Nyt kun.