Kevättä korvien välissä

 Takana sellainen viikonloppu,mitä mun tunkkainen korvien väli kaipasi. Rutkasti raitista ilmaa,ystäviä,perheen seuraa,hyvää ruokaa ja aurinkoa,niistä hetkistä on mun parempi tuleva viikko rakennettu. En voi kieltää,ettenkö olisi viime kuukauden aikana seilannut aika syvissä vesissä. Olen kyllä todella joutunut katsomaan pelkojani silmiin ja hermoilemaan seuraavaa päivää,kuukautta ja vuotta. Vaikka turhaa sitä etukäteen hermoilee,kun huomiselle ei mitään voi.

 Joudun jatkuvasti tasapainoilemaan täydellisyydentavoitteluni kanssa. Se puskee minut hyviin suorituksiin,mutta on myös heikkouteni. Olen eteenpäinpyrkivä,suunnitelmallinen ihminen ja tällainen työttömäksi päätyminen on ehkä yksi pahimmista asioista,joita minulle voi tapahtua. Olen järjettömän huono sietämään epävarmuutta ja noh,epäonnistumista ja koen,että nyt on kyse vähän molemmista. Eihän minun pitänyt koskaan olla tässä tilanteessa.

 Nyt olen.

 Viikonloppuna juttelin ystävän kanssa tästä ja hän(kuten muutkin, joiden kanssa olen aiheesta jutellut)vakuutti,että tästä kyllä selviää hengissä ja kenties myöhemmin vielä kiittääkin näistä kuukausista. Haluan uskoa siihen ja päivisin jaksankin ajatella,ettei ole hätää ja selviämme kyllä ja asiat vielä järjestyvät,mutta yön pimeinä tunteina..noh,en pysty vakuuttelemaan itseäni ihan niin hyvin. Illalla nukkumaan mennessä se ajatus hiipii aina mieleen ja alkaa syke nousemaan ja ajatukset pyörimään..En ole hetkeen nukkunut näin huonosti kuin viime viikkoina.

 Öisin on ollut aikaa miettiä asioita,liiankin kanssa. Olen ajatellut yön pimeinä tunteina,että mun on oikeasti opittava nauttimaan uudella tavalla elämästäni.Keskityttävä niihin asioihin,jotka ovat hyvin,koska niitäkin on niin paljon. Haluan oppia näkemään arvon ihan kaikessa tässä,mieluummin mahdollisimman nopeasti,kuin liian myöhään. Luulen,että nimenomaan vaikeat hetket muokkaavat meitä sellaisiksi,kuin olemme. Opettavat aina jotain,vaikkei sitä aina heti ymmärrä,eikä ehkä edes halua ymmärtää. Lupasin myös yhtenä unettomana yönä itselleni yrittää kysyä itseltäni vaikeina ja väsyneinä hetkinä,miten voin rakastaa tätä elämääni enemmän. Ihan tätä koko elämää,kaikkine sävyineen. Hyvää,huonoa,kärsimystä,onnea,iloa ja naurua. Huononakin hetkenä ja päivänä yritän muistaa edes yhden hyvän asian,mikä on tehnyt siitäkin päivästä hyvän. Välillä se yksikin asia on vaikea löytää,kun kaikki tuntuu harmaalta,mutta kyllä se sieltä aina löytyy.

 Tänään heräsin auringonpaisteeseen. Kättä särki,mutta jotenkin se valo tuntui autuaalta. Että se kevät tulee,tännekin.Kuitenkin,vaikka välillä tuntui,ettei pimeys lopu koskaan. Että tästäkin talvesta me selvisimme.