Torstai

 Elämä on tällä viikolla ollut pelkkää arkea ja selviytymistä. Mies on työmatkalla ja minä yritän vain täällä kotona selvitä pitkistä päivistä ja vielä pidemmistä illoista. Normaalisti osaan jopa nauttia miehen työmatkoista ja erilaisesta elosta lasten kanssa,mutta juuri nyt tässä tilanteessa tuntuu tosi raskaalta olla yksin kantamassa kaikkea. Lasten kesäloma on jo tosi lähellä. Säät jatkavat hellimistään,päivät matavat eteenpäin. Töitä on jaksanut jotenkin ihmeessä tehdä ja tuntuu,että se on tehnyt korvien välille hyvää. Välillä tulee niitä surun aallonpohjia,mutta kai niiden kanssa on vain opittava elämään. Kun ei ole muitakaan vaihtoehtoja.

 Hetkittäin voi olla,elää ja ajatella kuin normaali ihminen,mutta välillä joku yksittäinen ajatus syöksee tosi pohjalle. Tajusin hetki sitten,että mulla pitäisi olla nyt sen verran viikkoja,että todennäköisesti tuntisin pienen liikkeet. Hetken tuntuu kuin muhun tarttuisi jättimäinen aalto,vetäisi jalat alta ja imisi sisäänsä. Keuhkoja pakottaa,hetken tuntuu,ettei tiedä missä on taivas,missä maa. Ja välillä siitä ei edes jaksaisi välittää. Ei jaksaisi ponnistella pinnalle,kun tietää sen ensimmäisen sisäänhengityksen tuskan. Kun kaikki se suru on totta. Eikä sitä pääse pakoon. Milloin tämä helpottaa? Tuleehan vielä päivä jolloin värit tuntuvat kirkkailta ja tuoksut selkeiltä,kuin kaiken päällä ei koko ajan olisi harmaa kalvo.

 Onneksi on muitakin hetkiä,sellaisia jolloin tuntuu siltä,kuin olisi aivan normaali. Häivähdys siitä minusta,jota olen kai täällä jossain edelleen. Kun jaksat lähteä ystävän ja lapsilauman kanssa ulos. Jaksat nauraa,jutella. Nautit lämmöstä ja uskomattoman kauniista kukista. Hetken edes on helppo hengittää.

 Sellaisten hetkien avulla sitä jaksaa,selvitä siihen seuraavaan päivään ja uuteen aamuun. Suru ja menetys on totta vieläkin. Joka ikinen kerta vihlaisee katsoa omaan peilikuvaansa ja nähdä litteä vatsansa. Odottaa taas,kuukausi kerrallaan mitä elämä tuo. Vai tuoko se sitä suurinta toivetta vieläkään? Häntä odotimme kauan,monta vuotta ja kävi näin. Ei ole kauhean optimistinen olo tulevan suhteen.

 Mutta ei kai se auta kuin jatkaa. Uskoen,että jossain tuolla odottaa vähän vähemmän ohuempi jää,että jonain päivänä se taas kantaa ja on helppo kävellä. Että jonain päivänä tuntuu taas hyvältä ja normaalilta ja ihanalta. Ja niin kauan kuin siltä ei tunnu,täytyy vaan toivoa,että lähipiiri jaksaa kuunnella ja kantaa. Auttaa parempaan aikaan.

 Että jos se kuitenkin olisi tuolla jossain. Onni. Sellainen aamu,ettei heti aamusta itkettäisi.