Yksi hetki

Ensin oli vain yksi pieni punainen pisara. Jonkin ajan päästä toinen,lopulta monta. Selittämätön tunne siitä,että vakuutteluista huolimatta kaikki ei ole kunnossa. Lääkärin sanat tutkimushuoneessa "Everything is not ok. There is no heartbeat". Paniikki,hätä järjestää itsensä suomeen. Kotimatka,josta en muista mitään muuta,kuin katkeamattoman kyynelvirran. Kentällä puoliso,tunne,etten hukukaan tähän yksin. Piipahdus sairaalassa,yöksi vielä kotiin. Hämmentävä olotila. Pitkä päivä sairaalassa. Odottaen. Lopulta hän tuli pois. Kiire ja hätä,kun istukka ei tullutkaan ja vuosin verta solkenaan. Hätäisiä käskyjä pitää silmät auki,pitkiä käytäviä ja juoksevia askeleita. Hätäinen toimenpide,herääminen siitä. Yö osastolla niin heikkona,ettei istua jaksanut. Hetken oli kiitollinen olo siitä,ettei kuollut vaan sai vielä herätä uuteen aamuun.

Vasta kotona sen tosiaan ymmärsi. Pari päivää sitten luulin minussa vielä sykkivän kaksi sydäntä. Nyt sydän ei enää tuntenut mitään,kohtu oli tyhjä ja mussa kiersi jonkun muun veri. En ole koskaan tuntenut niin ääretöntä tyhjyyttä.

Nyt olen kotona. On kulunu jo viikko,tai vasta viikko,en tiedä. Öisin silmissäni kelautuu loputon diaesitys. Siitä mitä tapahtui,mitä menetimme. En pysty syömään. Maha on hävinnyt,mustelmat vihertyneet,huimaa vähemmän. Jalat kantavat,vaikka ei uskoisi. Keho korjaa itseään. Tuntuu uskomattomalta,ettei tästä jää mitään erottuvaa jälkeä,vaikka yksi hetki muutti kaiken. On aika ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tuntuu,etten tunnista enää ihmistä peilistä,joka minua sieltä katsoo.

Olisin niin kovasti halunnut pitää hänet. Koko perheemme oli odottanut häntä niin kauan. Viisas,typerä kroppani:kantoi häntä kaksi viikkoa kuolleena. Kasvatti mahaani,pisti oksentamaan vielä viimeisenäkin aamuna. Ei olisi millään halunnut päästää hänestä irti. Oli elämäni vaikein hetki päästää hänet lähtemään täältä yksin.