Ajatuksia neljän viikon kohdalta

Tasan neljä viikkoa leikkauksesta. Neljä pitkää,kivuliasta ja avutonta viikkoa. Sairaslomalla olo ei sovi kyllä mulle yhtään. Tuntuu,että tää aika tuo musta kaikki mun huonoimmat puolet esiin,joista sitten lähimpänä mua oleva eli mieheni,joutuu sitten kärsimään. Mä oon ollu itkuinen ja väsynyt ja välillä niin kipeä,että tuntuu että järki lähtee. Ei kestä mitään,pienetkin asiat tuntuvat maailmanlopulta ja välillä tekis mieli paiskoa kaikki seinään,kun mikään normaali asia ei onnistu. Kun et saa kenkiä jalkaan,purkkeja auki,sun tukka on harakanpesä neljättä viikkoa putkeen..AARGH!Tänään vaan on se hetki,kun tuntuu ettei jaksaisi. Ei jaksaisi sitä, että aina aamulla ekana sattuu ja illalla vikana sattuu. Pukeminen on edelleen ihan perseestä ja kotihommista sujuu,no,ei juuri mikään,ehkä järjestely ja tiskikoneen tyhjennys ja täyttö vasurilla. Mua ahdistaa pyöriä päivät täällä itseni kanssa. On ollut korvaamatonta,että moni ystävä on käynyt mun luona näinä viikkoina. Niinä päivinä jaksaa uskoa siihen,että tämä on vain yksi vaihe elämässä ja kyllä tästä vielä käsi saadaan. Ne päivät taas, kun pyörin täällä yksin,omien ajatusteni kanssa..noh,ne eivät varsinaisesti kuulu elämäni tähtihetkiin.

Pari tuttua on sanonut,että "ai ihanaa,nauti nyt siitä omasta ajasta ja siitä,että saat rauhassa olla vaan!" Mua paremmin tuntevat taas ovat halanneet tiukasti ja tokaisseet vain,että kyl sä siitä selviät,keksi jotain tekemistä,ettet pimahda. Oma aika toki on kivaa,joskus,mutta ei silloin kun yksin pyöriessäsi huomaat,ettei sun pään sisällä olekaan kaikki niin hyvin tasapainossa kun olit ajatellut. Ja onhan sairaslomalla olo hyvin kaukana lomailusta,milloin siitä yksinolosta ja omasta ajasta nauttisi varmasti ihan eri tavalla. Mennyt vuosi on taas mennyt aikamoisessa huiskeessa ja monen valtavan muutoksen keskellä. Niin iloa kuin suruakin ja uusia alkuja on tähän vuoteen mahtunut taas. Ja nyt sitten huomaa,ettei ehkä olekaan ehtinyt ihan kaikkea sisäistää.

Ehkä mä joskus myöhemmin ajattelen,että tämäkin vaihe oli elämässäni,jos ei nyt kiva,niin ainakin opettava. Tänään ei siltä tunnu.

Valoa kuitenkin näkyy tunnelin päässä. Kävin tänään fyssarilla,sain palautetta liiasta rehkimisestä(tiedän,tiedän...mutta miten saisi itsensä hillittyä yrittämästä liikaa?),jonka takia olen liian kipeä,mutta jotain positiivistakin sentään:kuntoutus etenee,kuten pitää. Tästä päivästä alkaen saan olla välillä kotona ilman sidettä. Ei kodin ulkopuolella,eikä yöllä,mutta tämäkin helpottaa jo paljon. Sain myös uusia kuntoutusliikkeitä. Vitsi,että mun lähtötaso on tällä hetkellä surkea. Niin olemattoman pienet liikelaajuudet,että alkoi melkein itkunsekaisesti naurattamaan. Mutta tästä lähdetään. Normaalit laajuudet ne kuulemma tällaisen leikkauksen jälkeen ovat,huokaus.

Että semmoista tänne tänään. Parempiakin päiviä on ollut. Vinkkejä,kokemuksia? Miten pitkästä toipumisestä selviää hengissä? Itselle yhdeksi korvaamattomaksi asiaksi jo nyt ovat nousseet ystävät ja tämä endorfiiniputkihaaste,joka pakottaa joka ikinen päivä ulos.