Aloittelija aikuisbaletin alkeiden pyörteissä

 Mua on kiehtonut tanssi aina. Se vapaus ilmaista itseään,antautua musiikille,olla hetki jotain muuta kuin on. Esteettisyys,liikkeen puhtaus,vaivattoman helpon näköinen liike,joka vaatii kuitenkin rautaista voimaa ja itsehillintää. Se kuri,täydelliseen ilmaisuun pyrkiminen. Erityisesti tansseistä mieltä on kiehtonut baletti. Pienestä pitäen luin kaikki maailman balettikirjat,katsoin kaikki balettielokuvat,kuuntelin klassista ja näin mielessäni ballerinat liitämässä kevyinä ilman halki. Silti en harrastanut koskaan balettia,tai mitään muutakaan tanssillista lajia. Lähinnä tanssillistä,rytmistä liikuntaharrastusta mulla on ollut thaiboxing ;) Ei ihan tanssia siis.

 Baletti on kuitenkin ollut aina mielessä taka-alalla aina. En tiedä mikä siinä kiehtoo. Lähtökohtaisesti laji ei ole yhtään minua:olen enemmän nyrkkeilevä prätkätyttö,kuin keijumainen ballerina. Joku siinä kuitenkin kiehtoi,aina vain.

Viime syksynä vaihdoin työtä. Olennaisinta vaihdossa oli elämän muuttaminen päivärytmiin,ei enää kolmivuorotyötä. Siinä sitten hoksasin,että tällaisen työn kanssahan minä voisin alkaa harrastamaan taas jotain vakituista. Katselin eri kursseja netistä ja silmiini osui aikuisbaletti. Ei voi olla totta! Siinä  se nyt oli. Kerran viikossa,puolen vuoden ajan. Olihan se mentävä.

Ensimmäinen tunti jännitti aivan mielettömästi. Tiesin,että olisin tunnilla raskaasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Opettaja kuitenkin osoittautui aivan mahtavaksi:humoristinen,rempseä,tiukka ja sopivasti vaativa. Ryhmäkin oli monimuotoinen:oli niin opiskelijaa kuin eläkeläistäkin ja kaikkea siltä väliltä. Sinne porukkaan mahduin minäkin,täysin tanssitaidoton ihminen,jolla oli eväänään ainoastaan loputon kiinnostus lajiin. Ja se ensimmäinen tunti oli maaginen. Itkin autossa onnesta kotiin ajaessani. Olin ollut surkea,mutta sekunnin ajan olin tuntenut tanssivani,viimein.

Siitä päivästä lähtien olen tanssinut. Osannut tunti toisensa jälkeen vähän enemmän ja joillain tunneilla en mitään. Eihän minusta koskaan huippuballerinaa tule,mutta ei sillä oikeasti ole mitään väliä. Tanssin kuitenkin,oman osaamiseni rajoissa. Balettitunnin aikana en mieti mitään muuta kuin sitä hetkeä siinä,musiikkia,liikettä. Ja joka tunti koen sen hetken häivähdyksen,kun joku sarja meni upeasti. Se fiilis on sanoinkuvaamattoman hieno. Sen tunteen varassa leijuu pari päivää,tanssii kotona tiskejä laittaessaan ja odottaa seuraavaa tuntia. Baletti ei ole yhtään minua ajatuksen tasolla,mutta silti ensimmäisen tunnin jälkeen tunsin saaneeni palan jotain kadotettua takaisin. Askelsarjat saavat minut hikoilemaan kauhusta,mutta onnistuessaan monen tunnin hinkkaamisen jälkeen liki halkeamaan riemusta. Vitsi mä olen onnellinen,että uskalsin lähteä ja kokeilla. Koska sillä löysin itsestäni jotain aivan uutta ja tanssiessani olen jotain sellaista,jollaisena kukaan ei minua tunne.

Ja tunneilla mä olen aina aivan mielettömän onnellinen. Leikkauksen jälkeen yksi hienoimpia hetkiä oli päästä takaisin balettiin. Vähän vajaastihan mä siellä tällä hetkellä teen,mutta saanpahan keskittyä jalkoihini,kun käsi ei taivu kaikkeen.

Sunnuntaina koin muuten tanssiin liittyvän ensimmäisen kerran. Kävin musiikkitalossa katsomassa Helsinki Dance Theaterin esittämä teoksen:Something to tell you. Kuulin esityksestä opettajaltani,joka oli yksi esityksen tanssijoista. Menin yksin ja mua jännitti.
Istuin pimeässä katsomossa ja odotin alkua. Jo ensi hetkestä asti mä olin mukana. Ensimmäinen osio sai mut itkemään,toinen huokailemaan ihastuksesta,kolmas ahdistumaan ja neljäs liikuttumaan äärimmäisen kauniista lopusta. Että something to tell you todellakin..Huh. Mulla oli esityksen jälkeen mykistynyt olo.

Että mä olen onnellinen,että olen viimein uskaltanut avata tanssille oven. Ja että mä tanssin,viimein ja vain itselleni,itseäni varten. Jotkut unelmat voivat toteutua.