Syksyn kynnyksellä

En ole pystynyt palaamaan blogin pariin sitten edellisen postauksen. On tehnyt melkein fyysisesti pahaa edes ajatella blogin avausta. Olen ollut keskenmenosta lähtien niin kovin lähellä kuilun reunaa,etten ole pystynyt palaamaan omiin teksteihini. Kokemus on vielä niin vereslihalla,hädin tuskin rupeutunutta ihoa.

Tänään tuli viimein tarve palata tänne,päivittää tilannetta. Luin tekstini läpi ja itkin tätä kaikkea. Palasin hetkeksi yksiin elämäni kipeimmistä viikoista ja kuukausista. Ja tajusin,että olen kuitenkin sieltäkin noussut,joka aamu herännyt.

Elämä on jatkanut uomissaan. Kesä,ihana, pitkä kuuma kesä on mennyttä ja syksy on alkanut harrastuksineen,uusine töineen. Arki työntää edelleen eteenpäin. Kuvailin teksti takaperin surua vielä tummanharmaaksi,nyt se on ehkä ennemmin vaaleanharmaata. Hän on edelleen mielessä,en voi kieltää. Ihmiset tuntuvat hämmästyvän,että suren edelleen. Itse hämmästelen enemmän sitä,ettenkö muka enää saisi surra? Muistan edelleen millä viikolla olisin,jäisin aivan kohta äitiyslomalle. Kohta meillä olisi vauva sylissä. Kävin lääkärin juttusilla,samoin psykiatrisen sairaanhoitajan. Molemmat ihania tyyppejä ja vakuuttivat,että surutyöni on normaalia. Muistuttivat,että keho toipuu monesti nopeammin kuin mieli ja lohduttelivat,että kyllä se mielikin sieltä perässä tulee. Ja onhan kyseessä ollut oikeasti iso asia. Pelissä oli niin oma kuin toisenkin henki. Toinen selvisi,toinen ei.

Enää suru ei onneksi tunnu kokonaan tukahduttavalta. Haikealta ja toisinaan ahdistavalta kyllä,mutta enää en tunne musertuvani taakkani alle. Kyllä,näen edelleen unta toisesta todellisuudesta ja painajaisia todellisista tapahtumista ja antaisin hurjan paljon siitä,ettei tämä olisi totta ja olisimme saaneet hänet pitää.

En ymmärrä miksi näin kävi,mutta juuri nyt en edes yritä löytää siihen järkeä. Alan myös pikkuhiljaa antaa anteeksi itselleni,ettei kehoni pystynyt pientä pitämään sisällä loppuun asti. Hänellä oli joku hätä,kaikki ei ollut hyvin enkä minä voinut sille mitään.

Minä en voinut sille mitään. En voinut tehdä mitään, mikä tämän aiheutti.

Pikkuhiljaa uskon lääkärin sanat huhtikuun lopulta.

Uskon,mutten ymmärrä täysin.

Elämä on välillä hirveän epäreilua.

Mutta silti huomennakin minä nousen ylös. Pesen hampaat,harjaan hiukset. Puen,käyn töissä,tulen kotiin ja teen ruokaa ja lenkitän koiran. Illalla kiitän itseäni siitä,että tänäänkin jaksoin,pystyin. Että on ihan okei,ettei jaksa vieläkään selvitä kuin välttämättömistä asioista,mutta kuitenkin edes niistä. Nautin ilon pilkahduksista, kun lapseni kipuavat aamulla kainaloon ja heräilevät uuteen aamuun,mies halaa töistä tullessa,joogassa opin uuden liikkeen,venyttelukurssilla taivun koko ajan lähemmäksi spagaattia.

 Elän,hengitän,olen.

Toivon ja rukoilen.


Kommentit

  1. Totta kai sinulla on lupa surra! Ei se suru ole sen vähempi kuin kenenkään muunkaan suru. Kiva kun jaksoit palata bloginkin pariin <3 Välillä olen käynyt kurkkimassa, että oletkohan päivittänyt <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän minulla on. Kiitos myötäelämisestä <3

      Poista

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä merkki vierailustasi! <3

Suositut tekstit