Surupäiväkirja osa x

En ollut osannut edes kuvitella näin syvää yksinäisyyden tunnetta,jota olen tuntenut viime kuukaudet. On tuntunut siltä,kuin olisi yksin viileässä vedessä keskellä sumuista järveä. Huudan,mutta kukaan ei kuule.

Tämä on ollut elämäni suurin suru,koska tässä meni niin paljon. Olen kuullut joskus,että suru joko erottaa tai lähentää. Surukseni olen huomannut,että moneen ihmissuhteeseen suruni on vaikuttanut negatiivisesti. Olen joutunut pettymään moneen,ja toisaalta taas olen välillä saanut yllättyä iloisesti,kun vierelleni onkin jäänyt joku,jota en olisi siihen alunperin täysin voinut kuvitella. Onneksi on ollut heitäkin,jotka ovat jaksaneet kysyä mitä minulle ja meille kuuluu,vaikken itse olekaan aina jaksanut tehdä heille samaa. Heidän avullaan olen jaksanut. Luojalle kiitos heistä.

Suru tuntui kesän lopulla jo paljon helpommalta käsitellä,mutta syksyn tullen suru syveni. Neljä ihmistä ympärilläni ovat raskaana ja heidän viestinsä ja kuvansa saavat minut hyvin konkreettisesti näkemään,mitä me menetimme. Yhdellä perheellä on jo lapsi sylissä,kahdella muulla ihan hetkenä minä hyvänsä. Neljäs on alkutaipaleellaan. Meillä laskettuun aikaan olisi tänään 10 päivää.

Hän voisi jo olla sylissämme.

Sen sijaan kuljemme lapsettomuushoidoissa,joiden tuloksesta ei tietenkään ole mitään takeita. Toivoa kuulemma on,siksi jaksamme yrittää,mutta kiire on,koska tilanne näyttää huonolta. Tuntuu niin väärältä,että odotus muuttui tällaiseksi. Sydämeni itkee jokaisesta raskausuutisesta,vauvamahasta tai pienen lapsen näkemisestä. Eihän se minulta ole pois ja toivoisin,että pystyisin olemaan onnellinen muiden puolesta,mutta noina hetkinä syli on vain niin konkreettisesti tyhjä,että tuntee kuolevansa tähän ikävään.

Olen alkanut juosta suruani pienemmäksi. Illan hämärtämässä metsässä tunnen hengittäväni vähän kevyemmin.